Kirjoittamiseni on ollut täysin jumissa monta kuukautta. Jo ajatus blogin aukaisemisesta ja sinne kirjoittamisesta on saanut pääni täysin jumiin. Tänään aivorattaissani tapahtui jokin liikahdus, joka sai minut aukaisemaan tietokoneen, kaivamaan blogin esiin ja sormet liikkumaan näppäimistöllä.
Heräsin tähän ystävänpäivään täysin hiljaisessa kodissa. Lapset viettävät viikonloppua isänsä hellässä huomassa. Facebookin feedi on täynnä sydämiä ja hyvän ystävänpäivän toivotuksia. Tämä kaikki sai minut kaipaamaan entistä enemmän ihmistä vierelleni. Ihmistä, joka toivottaisi hymyilevin kasvoin hyvää huomenta. Ihmistä, joka olisi siinä vieressäni sen takia, että hän todella tahtoo olla vieressäni, ei siksi, että olen hänelle vain joku korvike ettei tarvitsisi olla yksin. Sen sijaan herään yksin. Toisaalta nautin kovastikin ympärillä olevasta hiljaisuudesta ja toisaalta kaipaan samaan aikaan valtavasti lapsiani vierelleni.
Kulunut vuosi on ollut todella opettavainen. Eron jälkeiset kuukaudet ovat olleet hurjaa vuoristorataa täynnä päätähuimaavia laskuja, tuskallisia nousuja sekä loivia että todella jyrkkiä mutkia. Sydän on kokenut lisää kolhuja, mutta myös hyviä hetkiä. Mikään ei ole vielä valmista, suunta on kyllä oikea vaikka matkanteko onkin t o d e l l a hidasta. Se etenee samaa tahtia, kuin lapsuuden lelukoirallani, kolme askelta eteen, kaksi taakse.
Olemme asuneet lasten kanssa kuukauden verran uudessa kodissamme. Taakse jäi yli 12 vuotta elämää vanhassa kodissa. Olen todella kotikeskeinen ihminen. Minulle koti on tärkeä turvapaikka, jossa pitää olla hyvä olla. Nautin kauniista ympäristöstä ja haluan luoda kodistani lämpimän sataman, jossa saa rauhassa ladata akkujaan arjen kiireen keskellä. En ollut osannut mitenkään varautua siihen henkiseen rankkuuteen mitä vanhan elämän pakkaaminen laatikoihin oli. Kaappien tyhjentäminen toi valtavasti muistoja mieleen. Tunteet nousivat moneen kertaan pintaan pakatessa hääkuvia, lasten vauva-ajan muistoja ja luopuessa tärkeistä tavaroista, joille ei vain ollut tilaa uudessa kodissa. Toisaalta pakkaaminen oli myös erittäin terapeuttista. Samalla tuli itkettyä sydäntä puristaneita tunteita ulos. Uskon vahvasti, että kevään valon lisääntyessä, myös minun on helpompi hengittää.
Katsoin eilen uudestaan elokuvan Eat Pray Love. Se avautui minulle täysin uudella tavalla, kuin aikaisemmalla katselukerralla. Oli hyvinkin helppo samaistua eronneen naisen itsensä etsintää. Huikea mahdollisuus. Elokuvan opetus oli, että saman matkan voi tehdä myös liikkumatta fyysisesti yhtä kauas. Pitää uskaltaa mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, kohdata uusia asioita ja ennen kaikkea opetella luopumaan ja luottamaan. Sydämen haavat eivät parane ennenkuin uskallat taas luottaa. Jokainen tietää omalla kohdallaan parhaiten mikä se on itselle. Pitää vain uskaltaa pysähtyä kuuntelemaan sisintään. Minulla on siihen vielä matkaa, mutta sitä tietä kohden mennään.
Ihanaa ystävänpäivää!
