Kun lapsi ei olekaan kympin oppilas

Luin Kodin kuvalehden sivuilta Minna McGillin ajatuksia herättävän kirjoituksen Kelle kelpaa seiskan lapsi. Samoja asioita olen itse joutunut kohtaamaan näiden vuosien aikana, kun omat lapset ovat olleet koululaisia. Erityisesti sinä vuonna, kun lapsen todistuksessa ei lukenutkaan "siirretään 2.luokalle" vaan "jää 1. luokalle".
Asiahan oli tiedossa jo pari kuukautta ennen koulun päättymistä ja kyseessä oli tietenkin lapsen etu, joten tilanne ei tullut yllätyksenä todistusten jaossa. Silti surin asiaa täysin järjenvastaisesti etukäteen ja mietin välillä, että olisinko voinut tehdä jotain toisin, olenko nyt epäonnistunut äitinä ja mitä muut ajattelevat, pidetäänkö lastani tyhmänä. Vaikka nykyään yhä enemmän ymmärretään, että lapset oppivat omassa tahdissaan ja yksilöllistä oppimista pyritään tukemaan resussien mukaan, liittyy luokalle jäämiseen edelleen häpeän ja epäonnistumisen tunteita. Itse koitin asiasta kovin rehellisesti ja häpeilemättä puhua sekä lapsen että ulkopuolisten kanssa. Myös poika itse kertoi, että hän käy ensimmäisen luokan toiseen kertaan. Silti jossain sydämen sopukoissa tahtoi välillä kaivertaa, kun toiset vanhemmat hehkuttivat omien lastensa koulumenestystä ihan ansaitustikin. Lasta saa ja pitää kehua onnistumisista. Ehkä niissä hetkissä pyrki pintaan ennemminkin tunne siitä, että tässä yhteiskunnassa edelleen mitataan onnistumisia ja paremmuutta koulumenestyksellä ja omat lapset eivät pärjää tässä vertailussa ja muut pitävät heitä huonompina eivätkä huomioi heidän hyviä puoliaan ja lahjakkuuksiaan muissa asioissa.
Myös lapset tekevät karuakin vertailua keskenään niin koulunumeroista kuin todistuksistakin. Pojan opettaja muistutti taas tämän kevään todistusten jaossa hienosti, ennen todistusten antamista lapsille, että "katsokaa todistukset vanhempien kanssa, niillä mitataan ainoastaan omaa henkilökohtaista oppimista, ei ole tarkoitus vertailla kaverin todistukseen."

Myönnän, että olen myös itse kirjoittanut Facebook-päivityksen tyttären koulumenestyksestä. Hän sai kolmannen luokan keväällä ns. tsempparistipendin. Stipendi on vanhempainyhdistyksen myöntämä ja jaetaan keväisin joka luokalla yhdelle tytölle ja yhdelle pojalle, jotka ovat vuoden aikana erityisen paljon tsempanneet ja parantaneet koulumenestystään. Stipendin voi saada vain kerran ala-asteen aikana. Mielestäni kyseessä on todella hieno tunnustus, jolla annetaan mahdollisuus myös niille "seiskan oppilaille".
Tietysti olen puolueellinen arvioidessa oman lapsen koulunkäyntiä, mutta tyttö teki kyllä todella paljon töitä sinä keväänä. Hän kävi säännöllisesti tukiopetuksessa ja lisäksi meillä kävi kotona matematiikan opiskelija opettamassa ja harjoittelemassa hänen kanssaan matematiikkaa.

Ihanaa kesää kaikille koulunsa päättäville ja lomansa aloittaville. Toivottavasti tuli auringontäyteinen ja lämmin kesä,  että kaikki koululaiset saisivat ladata akkujaan ja jaksavat kukin omien taitojensa mukaan opiskella taas syksyn tullen.

Poskipuna säpäleinä

Esiteinin poskipuna oli tipahtanut lattialle ja senhän nyt tietää miten siinä käy. Rasiallinen punaista putua, jota on sitten joka puolella. Päätimme yhdessä testata ohjetta, jolla saa hajonneen poskipunan tai kivipuuterin taas takaisin ehjäksi kokonaisuudeksi. Työhön tarvitaan käsidesiä, minigrip- tms muovipussi, lusikka, pyyhe tai muu alusta suojaamaan työtasoa.

Näin se käy:

Kaada poskipunan tai puuterin palaset muovipussiin

Riko ne lusikalla hienoksi jauhoksi

Kaada jauhe joko alkuperäiseen rasiaan tai toiseen astiaan missä sekoitat jauheen ja käsidesin keskenään

Lisää joukkoon käsidesiä

Sekoita meikkijauhe ja käsidesi tahnaksi

Levitä tahna takaisin alkuperäiseen rasiaan

Tasoita seos ja anna kuivua vähintään yön yli.

Huomioitavaa on, että korjattu tuote ei ole yhtä kestävä kuin alkuperäinen ja saattaa rikkoutua helposti uudestaan. Muuten erittäin kokeilemisen arvoinen ohje, jolla saa rikkoituneelle tuotteelle lisää käyttöikää, eikä sitä tarvitse heittää pois.

Fitnessboomin keskellä ilman jumppakärpäsen puremaa

Tänä sosiaalisen median aikakautena on niin hirveän helppo verrata omaa elämään muiden elämään ja löytää elämästään virheitä sekä tuntea itsensä huonommaksi kuin moni muu. Olen yrittänyt pitää kielen keskellä suuta ja muistuttaa itselleni, ettei se varmasti ole niin helppoa muillakaan ja jokaisella on varmasti omassa elämässään omat taistelunsa käytävänä. Yksi isoin kompastuskivi on minulle kautta elämäni ollut innostuksen puute liikkumiseen. Viime aikoina olen erityisesti vakuuttunut siitä, että minussa on jokin jäätävä geenivirhe jonka johdosta sohva ja jääkaappi houkuttelevat minua enemmän kuin lenkkipolut.

Tasaisin väliajoin yritän liikunnan harrastamista. Aloitan tavoitteelliset kävelylenkit, olen kokeillut juoksukoulua , kuntosaliharjoittelua (itsekseni, ohjelman kanssa sekä personal trainerin kanssa), käynyt erilaisilla ryhmäliikuntatunneilla, olen myös harrastanut tanssia sekä lapsena, että aikuisiällä. Muutaman viikon tai kuukauden innostukseni kestää ja sitten se lopahtaa joko jonkin sairastumisen (flunssa, venähtänyt nilkka, revähtänyt takareisi tms.) tai muun vastoinkäymisen takia. Oman lajin löytäminen on vain niin haasteellista, että usko on jo loppunut kesken ja olenkin nyt vakuuttunut geenivirheestä, joka estää minua kokemasta liikunnan iloa.
Ehkä hieman liioiteltua, mutta silti mietin, että mikä kumma siinä on, kun omaa mieluista lajia ei tunnu löytyvän. Huono itsetunto ja ärtymys omaa epätäydellistä vartaloa kohtaa nostaa vähän väliä päätään, kun Facebookin feedi täyttyy muiden lenkkeily-, sali- ja liikuntapäivityksistä. Kateellisena seuraan ennen ja jälkeen valokuvista miten uraa luovat perheenäidit ja -isät sekä ennen ylipainosta kärsineet ovat voittaneet itsensä ja saaneet itsekurin, tiukan treenin ja periksiantamattomuuden ansiosta upeita tuloksia aikaan. Mistä ihmeestä löytäisin itselleni saman motivaation ja innostuksen?

Sitä odotellessa tyhjensin taas kuukauden alussa Sports Trackerin ja aloitin kilometrien keräämisen. Tavoitteena oli ensin kävellä toukokuun aikana 100 km, mutta se taitaa jäädä haaveeksi, ollaan jo puolessa välissä kuukautta ja kilometrejä on kertynyt vasta vajaat 25. Uusi tavoitteeni on saada kesäkuun loppuun mennessä 150 käveltyä kilometriä SportsTrackerin laskuriin.

LAKU kuulumisia ja vapun viettoa

Kerroin aikaisemmin, että olemme päässeet Kelan rahoituksella LAKU-kuntoutukseen. LAKU-kuntoutus on suunniteltu 5-12-vuotiaille erityislapsille ja heidän perheilleen. Takana on nyt yksi käyntikerta pojan ja vanhempien kanssa sekä kaksi kertaa, jolloin poika on käynyt tapaamisissa yksin. Ensimmäinen yhteinen käyntikerta oli lähinnä tutustumista juttelun ja pelaamisen merkeissä.

Viime viikolla osallistuin lisäksi vanheimpainryhmään, jossa aiheena oli tunteet ja tunteiden hallinta. Oli äärimmäisen helpottavaa huomata, että vertaistukea on tarjolla ja kuunnella samalla muiden perheiden huolia ja murheita. Vanhempainryhmälle varattu aika oli vain ihan liian lyhyt, olisi ollut ihanaa päästä purkamaan enemmänkin omia tuntemuksia ja jakaa ajatuksiaan muiden samassa elämäntilanteessa olevien kanssa.

Tällä viikolla perheemme kanssa työskentelevä työpari kävi meillä kotona kylässä. Samalla he tapasivat myös tyttäreni ja keskustelivat hänen kanssaan siitä, mikä on kivaa ja mikä haasteellista vilkkaan pikkuveljen kanssa. Tarkoituksena on, että sisarukset käyvät myös yhdessä tapaamisissa ja käsittelevät siellä heidän yhteentörmäyksiään. 


Vappu tuli taas tänä vuonna kovin nopeasti, juuri vietettiin pääsiäistä ja nyt jo oli vuorossa seuraava herkuttelujuhla. Simaa tein tänä vuonna viime vuoden tapaan itse. Jossain mielenhäiriössä sitä tuli tosin tehtyä aika reippaasti, 8 litran satsi. Ohjeena käytin fariinisokeripurkin ohjetta, joka löytyy myös Dansukkerin nettisivuilta. Niin hyvää!
Vappupäivän menu kruunattiin itsetehdyillä munkeilla. Pari vuotta sitten joululahjaksi saatu rasvakeitin helpottaa hommaa todella paljon. Olen vähän arka pelaamaan kuuman rasvan kanssa ilman kunnollisia välineitä. Viime vuonna tein munkkeja tuplaohjeella ja niitä saikin paistella kaksi päivää. Siitä viisastuneena tein munkit tänä vuonna yksinkertaisella ohjeella ja riittävästi tuli, vaikka munkkeja kävi syömässä isompikin joukko omia sekä naapurin lapsia.