Elämää erityislapsen kanssa

Perheessämme asuu 10 vuotias miehen alku. Hurmaava luonne, joka tuntuu osaavan viattoman flirttailun ihan luonnostaan. Mutta (onneksi) kukaan meistä ei ole täydellinen ja tämäkin pikku mies on saanut oman osansa elämän hankaluuksista huolimatta nuoresta iästään. Elämän alkuvuosia varjosti sairastelut, sairaalajaksot sekä hankalat ruoka-aine- ja siitepölyallergiat.

Hurmuripoika on aina ollut kovin vilkas luonne. Jo hänen ollessaan päiväkoti-ikäinen, huomasin miten puhe ei tahtonut pysyä ajatusten tahdissa. Ajatukset tuntuivat menevän päässä niin kovaa vauhtia eteenpäin, että hän saattoi kesken lauseen unohtaa mitä oli alun perin ollut kertomassa.
Ns. pöytähommat eivät poikaa koskaan ole kiinnostaneet, mutta motoriset taidot kehittyivät sitäkin nopeammin. Ja vikkelät jalat ovat kuljettaneet pikku herraa milloin minnekin. Poikaa on etsitty niin kaupan hyllyjen alta kuin autettu puusta alas, kun on tullut kiivettyä liian korkealle. Ikea on ollut erityisen mielenkiintoinen kohde. Siellä, kun pääsee helposti piiloon kaappeihin ja varasto-osasto hyllyineen on ollut loputon seikkailumaa.

Esikouluvuonna olisi tarvinnut jo hieman jaksaa keskittyä myös niihin kirjallisiin tehtäviin. Kevätlukukaudella tuli aiheelliseksi kouluvalmiustestit. Opettaja myös ilmaisi huolestumisensa pojan lähimuistiongelmista. Tietyt asiat eivät vaan tahtoneet pysyä päässä ja sen vuoksi myös oppiminen hankaloitui. Koululle oli tulossa seuraavana vuonna hieman muita pienempi ekaluokka, jolle juniorimme pääsi pitkällisten neuvotteluiden, periksi antamattomuuden ja ihanan eskari-open asiantuntevuuden vuoksi.

Innostus ekaluokan aloittamisesta karisi nopeasti ja kouluarjesta tuli jatkuvaa taistelua syksyllä 2012. Sosiaalisen pojan oli vaikea löytää kavereita, luokkatovereiden nimet eivät jääneet mieleen ja läksyjen teko venyi pitkiksi taisteluiksi. Syyslukukauden loppupuolella palaverissa opettajan ja koulupsykologin kanssa päädyttiin siihen, että muisti- ja oppimisongelmia olisi hyvä tutkia hieman tarkemmin. Saimme kotikunnaltamme lähetteen yksityiseen neuropsykologikeskukseen, jossa tehtiin lastenneuropsykologiset tutkimukset keväällä 2013.
Koulun puolelta helpotettiin läksyjen antamista. Ekaluokkalaisen ei ole tarkoitus käyttää 1,5 h koulupäivän jälkeen läksyjen tekemiseen.
Kevään aikana tehtiin myös päätös ekaluokan kertaamisesta. Itkuhan siinä tuli, kun asia ensimmäisen kerran tuotiin koulun puolelta esille. Tajusimme kuitenkin sen, että kyseessä on lapsen etu. Olimme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että koulun erityisopettaja on tuntenut poikamme pienestä päiväkotilaisesta asti. Erityisesti hänen esiin tuoma huolensa siitä, miten iloisesta ja aurinkoisesta pojasta oli tullut stressaantunut ja kiukkuinen koululainen, vaikutti päätökseemme ensiluokan kertaamisesta.

Syksy 2013 alkoi uudestaan ekaluokkalaisen vanhempana. Koulun alku oli takkuamista ja taas kerran läksyjä tehtiin puolitoistatuntiakin, josta suurin osa meni ihan kaikkeen muuhun toimintaan. Paikallaan istumisesta ei tahtonut tulla mitään ja kaikki muu oli mielenkiintoisempaa. Läksyjä tehtiin kuulosuojaimet päässä, jumppapallolla istuen liikkeen tarvetta helpottamaan. Viikoittainen neuropsykologinen kuntoutus sujui hienosti ja niihin oli mieluisaa mennä. Koulussa kuitenkin siirtymätilanteet olivat edelleen hankalia ja konflikteja tahtoi tulla aina välillä.
Olin jo kesällä varannut ajan perheneuvolan psykiatrille ja muutamien käyntikertojen jälkeen päätettiin aloittaa ADHD-lääkityskokeilu.

Valitettavasti on ihmisiä joiden mielestä ADHD tms. neuropsykiatriset erityisvaikeudet eivät ole mitään todellisia sairauksia vaan huonon kurin ja vapaan kasvatuksen tulosta. Samoin ihmisillä on suuria ennakkoluuloja ADHD-lääkityksestä. Itsekin halusin selvittää asioita mahdollisimman paljon ja tutkia eri vaihtoehtoja.
ADHD-lääkitys ei kuitenkaan poista lapsen luonnetta ja persoonallisuutta mihinkään. Lääkitystä käyttävät lapset eivät muutu huumatuiksi, tahdottomiksi roboteiksi. Jokaisella vanhemmalla on oikeus tehdä päätös oman lapsensa puolesta ja tietää mikä on paras ratkaisu heidän perheelleen. Meidän päätös oli tämä.

Meillä lääkkeen positiivinen vaikutus alkoi näkyä hyvinkin nopeasti. Elämä alkoi normalisoitua, kouluun lähtö ei ollut joka aamuista taistelua, läksyjen tekoon meni enää 15-20min päivässä, koulussa poika jaksoi keskittyä opetettavaan asiaan, eikä siihen mitä vieruskaveri tekee. Hänen matemaattiset taitonsa tulivat esiin entistä paremmin ja äidinkielen oppimisessa alkoi tapahtua edistymistä. Pojan vilkkaus säilyi kyllä entisellä tasolla, joskin se on hallittavampaa lääkityksen myötä. Ja mikä tärkeintä hän kertoo itse, että ottaa lääkettä, koska se auttaa häntä keskittymään koulussa.

Paluu kesälomalta syyslukukaudelle 2014 ei ollut helppo. Paluu arkirutiineihin oli toisaalta itselle helpotus, mutta läksyjen teko ja kouluun lähtemiset jouduttiin opettelemaan alusta. Varsinkin aamut, jolloin pojan piti itsenäisesti syödä, pukea ja lähteä olivat haastellisia. Joka aamuinen soittelu töistä kotiin oli henkisesti raskasta, kun et tiennyt millä mielellä poika puhelimeen vastaa. Varsinkin hänen kova pelkonsa myöhästymisestä varjosti aamuja. Sain useamman kuin yhden puhelun itkuiselta pojalta koulun pihalta, että hän on nyt myöhässä eikä todellakaan aio mennä sisälle. Vilkkaan yhdeksän vuotiaan rauhoittelu puhelimen välityksellä ei ole ihan helppoa. Näistä tilanteista seurasi soittorumba koulun ja lapsen välillä, että poika löydettiin piilostaan ja saatiin tunnille muiden oppilaiden kanssa. Syksyiset Wilma-viestit ja puhelut huolestuneelta erityisopettajalta käsittelivät pääsääntöisesti pojan itkuisuutta, hermostumista oppitunneilla ja myöhästymisiä, kun häntä oli etsitty milloin mistäkin pusikoista ja koulun portaiden alta. Samaan aikaan pojalle alkoi tulla viikottaisia vatsakipuja ja päänsärkyjä.Olin myös kovin huolissani pojan mielialan laskusta. Sosiaalista poikaa ei tahtonut kavereiden seura enää kiinnostaa ja hän oli kovin apen oloinen.

Saimme ajan hoitavalle lääkärille onneksi kohtuullisen nopeasti ja hän haastatteli ensin meitä vanhempia yhdessä pojan kanssa ja lisäksi juniori kävi hänen luonaan kahdenkeskisissä tapaamisissa muutaman kerran. Näiden käyntien jälkeen poika sai uuden lääkkeen keskittymislääkkeen rinnalle juuri joululoman alla. Lääkkeen vaikutus alkoi näkyä vähitellen ja kevätlukukausi päästiin aloittamaan uudelta pohjalta, juniorin ollessa taas enemmän oma itsensä.

Kirjoittaessani nyt tätä tekstiä, huomaan unohtaneeni paljon viime syksyn raskaudesta. Pimeä vuodenaika ei ole minulle mitenkään helppoa ja itselleni muutenkin vaikeat aamuherätykset ovat silloin vieläkin tuskallisempia. Itse havahduin omaan väsymystilaan pojan lääkärin kysyessä minulta, että kuinka itse jaksat, näytät todella väsyneeltä. Muista tilanteesta sen, miten olo tuntui erityisen raskaalta ja vastaanottohuoneen valo sattui silmiin.

Onneksi olotila on noista synkistä kuukausista helpottanut ja asioita on saatu taas eteenpäin. Vaikka perheellämme ei varsinaista sukulaisten tarjoamaa turvaverkostoa olekaan, on minulla onneksi paljon hyviä ystäviä, jotka tukevat välillä raskaalta tuntuvan arjen keskellä. Toivottavasti pystyn joko nyt tai myöhemmin tarjoamaan myös ystävilleni tukea ja arvokasta kuunteluapua heidän sitä kaivatessaan. Olen myös yrittänyt opetella nauttimaan pienistä asioista ja tekemään arjesta pystyessäni vähän juhlavampaa. Siihen pystyy yllättävän pienillä asioilla, esimerkiksi ostamalla tulppaanikimpun itselle, nauttimalla puolikkaan suklaalevyn yksinään lempiohjelman parissa tai jakamalla lasillisen viiniä hyvän ystävän kanssa.